Keme
Keme oli ollut kymmenen kohdatessaan Gieferen ensimmäisen
kerran, eivätkä sen jälkeen kuluneet vuodet olleet himmentäneet kohtaamisen vaikuttavuutta.
__Se kaikki oli tapahtunut sattumalta. He olivat livahtaneet yli koulun aidan ja juosseet mustien kallioiden suojiin. Harmikseen Keme oli ollut se, joka oli tullut jätetyksi jyrkänteiden juurelle vahtiin, kun muut lapset olivat
kiivenneet ylös luolalle. Siinä hän oli seissyt ja potkinut kituvaa ruohotupasta, kun yhtäkkiä kallion takaa oli ilmestynyt joukko
kersefvikkejä, Giefere kaikkien etunenässä.
__Keme oli
polvistunut mutaiseen maahan ja toivonut, ettei kukaan erottaisi häntä kalliota
vasten - turha ja typerä ajatus tietysti. Seuraavaksi hän oli
toivonut, ettei Gieferellä olisi aikaa jäädä ihmettelemään jokaista tielleen
eksynyttä pikkuorjaa - mikä oli jo huomattavasti realistisempi toive - mutta
siihen Giefere oli silti pysähtynyt kysyäkseen: ”Ja kukahan sinä olet?”
__”Keme,
herrani”, Keme oli inahtanut ja hänet oli vallannut hirvittävä kuolemanpelko,
ajatus siitä, että Giefere nyökkäisi yhdelle sotilaistaan ja sanoisi: ”Tämä
pieni orja on selvästi karannut koulustaan. Sellaisesta määrätään
kuolemantuomio.” Ja sitten sotilas olisi kohottanut valtavan, mustan aseensa,
tuijottanut Kemeä hetken julmilla, mustilla silmillään ja ampunut siihen. Sitä
ajatellen Keme oli vapissut paikoillaan, kun Giefere oli kysynyt: ”Mitä sinä
siinä teet?”
__”Vartioin,
herrani”, Keme oli vastannut, sillä jos jokin oppi oli painettu hänen päähänsä,
se oli: Älä kerro herralle valhetta, älä
pientäkään. Hän huomaa sen.
__Hiljaisuus ei
ollut voinut kestää kovinkaan kauaa, mutta Kemelle se oli ollut ikuisuus.
Lopulta hänen sietokykynsä oli loppunut ja hänen oli täytynyt röyhkeästi kohottaa
katsettaan saadakseen varmuuden sille, oltiinko hänet ampumassa.
__Kukaan ei
ollut osoittanut aseilla, Giefere oli vain katsonut kohti luolaa ylhäällä
kalliossa (myöhemmin Keme tosin totesi, että luolaa oli mahdotonta nähdä sieltä
alhaalta), näyttänyt huvittuneelle ja jatkanut sitten matkaansa, jättäen Kemen
vapisemaan - nyt siitä suunnattomasta helpotuksesta, ettei ollutkaan vielä kuollut.
Se kaikki tuli kirkkaana Kemen mieleen sinä talviaamuna, jona
taivas lupasi lumipyryä viimeistään puoliltapäivin ja jona Levnenin oli määrä
tavata Giefere. Ei sattumalta, eikä polvillaan mudassa, vaan Gieferen
työhuoneessa, pitkän ja sinnikkään suunnittelun tuloksena.
__Keme tiesi,
että hänen olisi kuulunut olla innoissaan. Hänen kasvattinsa pääsi tapaamaan heidän herraansa, paras tilaisuus jota hän saattoi lapsille toivoa. Ja silti ainoa mitä Keme saattoi tuntea, oli kylmäävä
huoli.
__”Hän on
kahdeksan”, Keme oli sanonut Avalealle. ”Uskokaa minua, rouva, hän on liian
nuori tähän.”
__Avalea ei
ollut korvaansa lotkauttanut. ”Jos kaikki menee hyvin, Levnenistä saattaa tulla
Asan-herran apulainen”, Avalea oli sanonut hiljaa, silmissään hurja kiilto. ”Mietihän sitä, Keme. Sinun oppilaastasi Gieferen oikean käden apulainen. Ymmärräthän sinä mitä se
merkitsee?”
__”Totta
kai, rouva”, Keme oli vastannut entistä enemmän huolissaan.
”Älä sure”, Giatta oli sanonut. ”Minä tiedän, ettet sinä
luovu Levnenistä mielelläsi. Mutta se merkitsisi hänelle hienoa tulevaisuutta.”
__Se merkitsisi hänelle tulevaisuutta keskellä sotasuunnitelmia
ja… Muita asioita, jotka eivät varmasti voi olla kenellekään helppoja. Pitääkö
häntä alkaa kahdeksan ikäisenä sellaiseen kouluttamaan? ”Minusta
tuntuu, että Avalea mietti ennemmin omaa tulevaisuuttaan”, Keme totesi. ”Sinun
olisi pitänyt nähdä hänen ilmeensä.”
__”Totta kai”,
Giatta oli sanonut. ”Se olisi iso sulka Avalean hattuun. Ei tämän koulun
rehtorina ole helppoa toimia.”
__”Levnen on
vasta aivan lapsi.”
__”Harvinaisen
älykäs lapsi. Niin siinä vain käy. Ja parempi näin päin, joten minä en ymmärrä,
mistä sinä oikeastaan edes olet noin peloissasi.”
__Parempi näin päin. Se oli tietysti totta.
Parempi näin kuin joutua kuulemaan Avalealta ne kamalat sanat: ”Minä olen hiukan miettinyt ja tullut siihen
tulokseen, että hän sopisi paremmin jonnekin muualle kuin kouluun.”
Tuuli kuljetti lunta pitkin Gieferen piirin vaiennutta ulkopihaa.
Tuntui, kuin he olisivat Levnenin kanssa ainoat, jotka liikkuivat siinä lumenpainamassa
hiljaisuudessa, kuin Kemen selitys Avalean suunnitelmista olisi ollut paikan ainoa ääni.
__Levnen
seisahtui paikoilleen, kun Keme oli lopettanut. ”Minä lähtisin pois?”
__Keme jatkoi
vaiti matkaa ja odotti, että tyttö pääsi taas rinnalle.
__”Se on
tietysti hieno asia. Etkä sinä lähtisi kuin linnoituksen sisäpuolelle." Hän vältti katsomasta Levnenin pelästynyttä
ilmettä.
__”En minä niin älykäs tahdo olla, että joudun
lähtemään pois”, Levnen sanoi hiljaa. ”Saanko minä esittää tyhmää herralle?”
__”Älä edes mieti noin, Levnen”, Keme sanoi tiukasti. Sitä tiukemmin, koska sama ajatus oli pyörinyt hänen omassa päässään.
__”Tarkoitan,
herra opettaja, että minusta on hienoa, jos minä… Jos minä voin olla hyödyksi herralle.”
__Keme
vilkaisi Levneniä ja näki tytön olevan tosissaan. Hän soi tälle lyhyen hymyn ja
näki, kuinka se rauhoitti tyttöä. ”Mutta en minä tahdo lähteä”, tämä sanoi
sitten.
__Kemen
rinnassa nipisti kipeästi. Hän työnsi kätensä taskuihinsa ja kysyi: ”Mitä sinä
olet koulussa?”
__”Äärimmäisen
älykäs?”
__”Levnen.”
__Levnen levitti
käsiään: Minkäs minä sille mahdan?
__Keme
pudisti päätään. ”Sinä et ole mitään. Et ennen, kuin voit olla hyödyksi
Gieferelle. Sinä olet vähän kuin koneen osanen, mutta vasta laatikossa, ymmärräthän?”
Vaikka hän tiesi Levnenin kyllä ymmärtävän. Levneniä ei ollut koskaan ollut
vaikea saada tajuamaan niitä asioita. ”Sinun sietäisi olla ylpeä, että sinulla
on näin pian mahdollisuus palvella meidän herraamme.” Niin sanottuna se
kuulosti hienolta. ”Se on hieno asia. Hieno asia, johon minä tai sinä emme voi
vaikuttaa. Meitä paremmat tahot päättävät siitä ja me luotamme, että he
päättävät hyvin, vai mitä?”
__”Minä
tiedän tuon kaiken, herra opettaja”, Levnen sanoi painokkaasti. ”Ja minä tahdon
sitä kyllä.”
__Niin, Keme koetti sanoa itselleen. Levnen on samaa mieltä, se olisi hyvä
tulevaisuus. Ei, ei vain hyvä. Yksi parhaista, joita hän voi saada… Joten miksi sinä huolehdit? Keme
koetti pudistaa ikävän olon yltään, mutta keskustelu oli jättänyt hänen
suuhunsa pistävän maun, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Hän
potkaisi lumen alle hautautuneen pikkukiven vierimään.
__Levnen
koetti pistää sen peliksi, harppoi kiven luo ja potkaisi sitä vuorostaan, mutta
Keme jätti leikin sikseen. Huoli palasi pusertamaan hänen kurkkuaan, ja hän
tiesi olleensa oikeassa. Levnen olisi liian nuori.
Keme istui myöhään iltaan korjaamassa kokeita. Lumipyry oli
tauonnut joitakin tunteja aiemmin ja ulkona vallitsi talvinen pimeys, se, joka
ei koskaan ollut täysin pimeä. Lumi hohti hiljaa ikkunoiden loisteessa ja kaukana
hehkuivat Gieferen linnoituksen valot, luoden juovansa lumeen ja matalalla
roikkuviin pilviin. Toisinaan valojen editse kulki partioivan sotilaan
siluetti, mutta ulkona oli rauhallista.
__Keme odotti
liikettä Gieferenportilta, kohotti tavan takaa katseensa koepapereista ja tuijotti
ulos, koetti nähdä Levnenin pienen hahmon palaavan. Ja joka kerta, jona piha
oli tyhjä, hänen mielensä keksi uusia pelottavia syitä sille, miksei Levnen ollut palannut. Sinun täytyy rauhoittua, hän sanoi itselleen. Pelkäätkö sinä muka jokaista käännettä, joka lasten elämässä tapahtuu!?
__Pelkään, hän myönsi itselleen.
__Pelkään, hän myönsi itselleen.
__Syvempää
koulun sisästä kuului ääniä, puhetta, josta ei saanut selvää, astioiden kilinää
ja askeleita. Aivan Kemen takana kahahti toisinaan, kun Denjer vaihtoi asentoa
sängyllä. Poika oli saanut kohtauksen alkuillasta, joten oli ollut parempi
ottaa tämä huoneeseen istumaan, kuin jättää muiden lasten armoille. ”Siinähän poika oppisi olemaan itkemättä,
jos sinä jättäisit hänet toisinaan kestämään seuraukset. Se vahvistaisi häntä”,
Avalea olisi sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta Keme koetti pitää huolen
siitä, ettei Avalean korviin koskaan kiirinyt tietoa Denjerin kohtauksista. Paniikinmakuisesta
itkusta, joka tulvi vimmattuna ulos pojasta silloin kuin sitä vähiten kaipasi. ”Minä olen hiukan miettinyt ja tullut siihen
tulokseen, että hän sopisi paremmin jonnekin muualle kuin kouluun”, olisi
silloin voinut olla lähellä.
__Pelkkä
asian ajattelu sai Kemen sydämen lyömään ahdistuksesta tihennein lyönnein ja hänen oli pakko vilkaista
taakseen, tarkistaakseen että Denjer oli yhä siinä. Kyllä tämä oli. Poika istui
rauhassa, kädet sylissään ja jalat verkkaan heiluen. Silmissä katse, kuin tämä
olisi ollut jossain vähän muualla.
__LLiikahdus silmäkulmassa sai Kemen kohottamaan nopeasti katseensa ikkunaan. ”Denjer!
Levnen taitaa olla pääovella! Käy etsimässä hänet ja käske tänne.”
Keme ei tarkkaan edes tiennyt mitä hän oli mahtanut pelätä, mutta helpotus oli
suunnaton. Ja hetkellinen.
__”Selvä,
herra opettaja”, Denjer sanoi ja luisui alas sängyltä. Ei mennyt kuin hetki,
ennen kuin poika palasi Levnen mukanaan.
__Levnen jäi
oviaukkoon seisomaan uupuneen ja hämmentyneen näköisenä. ”Iltaa, herra opettaja”,
tämä sanoi ja koetti kovasti tukahduttaa haukotuksensa.
__”Iltaa,
Levnen”, Keme vastasi. ”Denjer, sinun on aika mennä nukkumaan nyt.”
__Denjer
näytti epäilevältä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli lattiannurkkaa.
__”Den varmaan
kaipaa sinua jo.”
__Ystävänsä
nimen kuuleminen sai Denjerin hymyilemään hiukan.
__”Ja jos
kukaan nauraa sinulle, niin käske heidät minun luokseni. Mutta mene nyt, kello
on paljon.”
__”Selvä,
herra opettaja”, Denjer sanoi lopulta. ”Hyvää yötä, herra opettaja ja Levnen.”
__”Hyvää yötä,
Denjer. Levnen, sinäkin saat mennä nukkumaan aivan pian. Minä tahdon vain
kuulla, kuinka sinulla meni.”
__Levnen
nyökkäsi pienesti ja sulki oven Denjerin perässä. Keme kääntyi tuolillaan ja
viittasi tyttöä istumaan sängylle.
__”Kiitos,
herra opettaja”, Levnen sanoi, istuutui alas ja näytti siltä, kuin koettaisi
kovasti terästäytyä. ”Minulle meni ihan hyvin, herra opettaja. Luulisin. Mutta minä
en päässyt puhumaan herralle.”
__Keme
kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Et?”
__Levnen
puisti päätään niin että kiharat pomppivat. ”Minä istuin ensin kauan yhdessä isossa huoneessa ja sitten kun minä pääsin sisään, herralla ei ollut
aikaa minulle, joten hän käski minun vain mennä jonnekin, missä minä en olisi tiellä.
Ja vähän ajan päästä hän sanoi, että minä voisin tehdä jotakin hyödyllistä, nyt
kun kerran olin siinä.” Levnen näytti tavattoman ylpeältä. ”Joten sitten minä liimasin
kirjekuoria.”
__”Ja siinäkö
se oli?” Keme ei tiennyt oliko hän pettynyt, helpottunut, vai ainoastaan hiukan
huvittunut siitä, että Avalean pitkäaikainen suunnittelu valui kirjekuoriin.
__”Ei aivan”,
Levnen myönsi. ”Koska sitten Asan-herra sanoi, että kun herralla ei kerran
ollut aikaa jututtaa minua, niin hän voisi ja herra suostui, joten minä puhuin
sitten Asan-herran kanssa.”
__Keme
kohotti kulmiaan hitusen yllättyneenä. ”Mitä hän sanoi?”
__”Että
apulainen helpottaisi hänen työtään.”
__Keme
nyökkäsi ja odotti jatkoa. Sitä ei kuulunut, joten hän kysyi: ”Mitä te
puhuitte?”
__”Kaikenlaista.”
Levnen väisti katsetta.
__Keme
kurtisti kulmiaan. ”Kaikenlaista?”
__”Kaikenlaista”,
Levnen sanoi uudestaan ja näytti hermostuneelta, välttelevältä.
__Keme pohti
asiaa hetken ja päätti sitten raskain mielin, etteivät Asan-herran puheet
kuuluneet hänelle. Eivätkä näköjään Levneninkään enää kauaa. ”Hyvä on Levnen,
mene vain nukkumaan.”
__Levnen
hymyili väsyneenä, toivotti hyvät yöt ja lähti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti