I. Aikasi ja paikkasi



Keme



Keme oli ollut kymmenen kohdatessaan Gieferen ensimmäisen kerran, eivätkä sen jälkeen kuluneet vuodet olleet himmentäneet kohtaamisen vaikuttavuutta.
__Se kaikki oli tapahtunut sattumalta. He olivat livahtaneet yli koulun aidan ja juosseet mustien kallioiden suojiin. Harmikseen Keme oli ollut se, joka oli tullut jätetyksi jyrkänteiden juurelle vahtiin, kun muut lapset olivat kiivenneet ylös luolalle. Siinä hän oli seissyt ja potkinut kituvaa ruohotupasta, kun yhtäkkiä kallion takaa oli ilmestynyt joukko kersefvikkejä, Giefere kaikkien etunenässä.
__Keme oli polvistunut mutaiseen maahan ja toivonut, ettei kukaan erottaisi häntä kalliota vasten - turha ja typerä ajatus tietysti. Seuraavaksi hän oli toivonut, ettei Gieferellä olisi aikaa jäädä ihmettelemään jokaista tielleen eksynyttä pikkuorjaa - mikä oli jo huomattavasti realistisempi toive - mutta siihen Giefere oli silti pysähtynyt kysyäkseen: ”Ja kukahan sinä olet?”
__”Keme, herrani”, Keme oli inahtanut ja hänet oli vallannut hirvittävä kuolemanpelko, ajatus siitä, että Giefere nyökkäisi yhdelle sotilaistaan ja sanoisi: ”Tämä pieni orja on selvästi karannut koulustaan. Sellaisesta määrätään kuolemantuomio.” Ja sitten sotilas olisi kohottanut valtavan, mustan aseensa, tuijottanut Kemeä hetken julmilla, mustilla silmillään ja ampunut siihen. Sitä ajatellen Keme oli vapissut paikoillaan, kun Giefere oli kysynyt: ”Mitä sinä siinä teet?”
__”Vartioin, herrani”, Keme oli vastannut, sillä jos jokin oppi oli painettu hänen päähänsä, se oli: Älä kerro herralle valhetta, älä pientäkään. Hän huomaa sen.
__Hiljaisuus ei ollut voinut kestää kovinkaan kauaa, mutta Kemelle se oli ollut ikuisuus. Lopulta hänen sietokykynsä oli loppunut ja hänen oli täytynyt röyhkeästi kohottaa katsettaan saadakseen varmuuden sille, oltiinko hänet ampumassa.
__Kukaan ei ollut osoittanut aseilla, Giefere oli vain katsonut kohti luolaa ylhäällä kalliossa (myöhemmin Keme tosin totesi, että luolaa oli mahdotonta nähdä sieltä alhaalta), näyttänyt huvittuneelle ja jatkanut sitten matkaansa, jättäen Kemen vapisemaan - nyt siitä suunnattomasta helpotuksesta, ettei ollutkaan vielä kuollut.

Se kaikki tuli kirkkaana Kemen mieleen sinä talviaamuna, jona taivas lupasi lumipyryä viimeistään puoliltapäivin ja jona Levnenin oli määrä tavata Giefere. Ei sattumalta, eikä polvillaan mudassa, vaan Gieferen työhuoneessa, pitkän ja sinnikkään suunnittelun tuloksena.
__Keme tiesi, että hänen olisi kuulunut olla innoissaan. Hänen kasvattinsa pääsi tapaamaan heidän herraansa, paras tilaisuus jota hän saattoi lapsille toivoa. Ja silti ainoa mitä Keme saattoi tuntea, oli kylmäävä huoli.
__”Hän on kahdeksan”, Keme oli sanonut Avalealle. ”Uskokaa minua, rouva, hän on liian nuori tähän.”
__Avalea ei ollut korvaansa lotkauttanut. ”Jos kaikki menee hyvin, Levnenistä saattaa tulla Asan-herran apulainen”, Avalea oli sanonut hiljaa, silmissään hurja kiilto. ”Mietihän sitä, Keme. Sinun oppilaastasi Gieferen oikean käden apulainen. Ymmärräthän sinä mitä se merkitsee?”
__”Totta kai, rouva”, Keme oli vastannut entistä enemmän huolissaan.

”Älä sure”, Giatta oli sanonut. ”Minä tiedän, ettet sinä luovu Levnenistä mielelläsi. Mutta se merkitsisi hänelle hienoa tulevaisuutta.”
__Se merkitsisi hänelle tulevaisuutta keskellä sotasuunnitelmia ja… Muita asioita, jotka eivät varmasti voi olla kenellekään helppoja. Pitääkö häntä alkaa kahdeksan ikäisenä sellaiseen kouluttamaan? ”Minusta tuntuu, että Avalea mietti ennemmin omaa tulevaisuuttaan”, Keme totesi. ”Sinun olisi pitänyt nähdä hänen ilmeensä.”
__”Totta kai”, Giatta oli sanonut. ”Se olisi iso sulka Avalean hattuun. Ei tämän koulun rehtorina ole helppoa toimia.”
__”Levnen on vasta aivan lapsi.”
__”Harvinaisen älykäs lapsi. Niin siinä vain käy. Ja parempi näin päin, joten minä en ymmärrä, mistä sinä oikeastaan edes olet noin peloissasi.”
__Parempi näin päin. Se oli tietysti totta. Parempi näin kuin joutua kuulemaan Avalealta ne kamalat sanat: ”Minä olen hiukan miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että hän sopisi paremmin jonnekin muualle kuin kouluun.”

Tuuli kuljetti lunta pitkin Gieferen piirin vaiennutta ulkopihaa. Tuntui, kuin he olisivat Levnenin kanssa ainoat, jotka liikkuivat siinä lumenpainamassa hiljaisuudessa, kuin Kemen selitys Avalean suunnitelmista olisi ollut paikan ainoa ääni. 
__Levnen seisahtui paikoilleen, kun Keme oli lopettanut. ”Minä lähtisin pois?”
__Keme jatkoi vaiti matkaa ja odotti, että tyttö pääsi taas rinnalle.
__”Se on tietysti hieno asia. Etkä sinä lähtisi kuin linnoituksen sisäpuolelle." Hän vältti katsomasta Levnenin pelästynyttä ilmettä.
__”En minä niin älykäs tahdo olla, että joudun lähtemään pois”, Levnen sanoi hiljaa. ”Saanko minä esittää tyhmää herralle?”
__”Älä edes mieti noin, Levnen”, Keme sanoi tiukasti. Sitä tiukemmin, koska sama ajatus oli pyörinyt hänen omassa päässään. 
__”Tarkoitan, herra opettaja, että minusta on hienoa, jos minä… Jos minä voin olla hyödyksi herralle.”
__Keme vilkaisi Levneniä ja näki tytön olevan tosissaan. Hän soi tälle lyhyen hymyn ja näki, kuinka se rauhoitti tyttöä. ”Mutta en minä tahdo lähteä”, tämä sanoi sitten.
__Kemen rinnassa nipisti kipeästi. Hän työnsi kätensä taskuihinsa ja kysyi: ”Mitä sinä olet koulussa?”
__”Äärimmäisen älykäs?”
__”Levnen.”
__Levnen levitti käsiään: Minkäs minä sille mahdan?
__Keme pudisti päätään. ”Sinä et ole mitään. Et ennen, kuin voit olla hyödyksi Gieferelle. Sinä olet vähän kuin koneen osanen, mutta vasta laatikossa, ymmärräthän?” Vaikka hän tiesi Levnenin kyllä ymmärtävän. Levneniä ei ollut koskaan ollut vaikea saada tajuamaan niitä asioita. ”Sinun sietäisi olla ylpeä, että sinulla on näin pian mahdollisuus palvella meidän herraamme.” Niin sanottuna se kuulosti hienolta. ”Se on hieno asia. Hieno asia, johon minä tai sinä emme voi vaikuttaa. Meitä paremmat tahot päättävät siitä ja me luotamme, että he päättävät hyvin, vai mitä?”
__”Minä tiedän tuon kaiken, herra opettaja”, Levnen sanoi painokkaasti. ”Ja minä tahdon sitä kyllä.”
__Niin, Keme koetti sanoa itselleen. Levnen on samaa mieltä, se olisi hyvä tulevaisuus. Ei, ei vain hyvä. Yksi parhaista, joita hän voi saada… Joten miksi sinä huolehdit? Keme koetti pudistaa ikävän olon yltään, mutta keskustelu oli jättänyt hänen suuhunsa pistävän maun, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Hän potkaisi lumen alle hautautuneen pikkukiven vierimään.
__Levnen koetti pistää sen peliksi, harppoi kiven luo ja potkaisi sitä vuorostaan, mutta Keme jätti leikin sikseen. Huoli palasi pusertamaan hänen kurkkuaan, ja hän tiesi olleensa oikeassa. Levnen olisi liian nuori.  

Keme istui myöhään iltaan korjaamassa kokeita. Lumipyry oli tauonnut joitakin tunteja aiemmin ja ulkona vallitsi talvinen pimeys, se, joka ei koskaan ollut täysin pimeä. Lumi hohti hiljaa ikkunoiden loisteessa ja kaukana hehkuivat Gieferen linnoituksen valot, luoden juovansa lumeen ja matalalla roikkuviin pilviin. Toisinaan valojen editse kulki partioivan sotilaan siluetti, mutta ulkona oli rauhallista.
__Keme odotti liikettä Gieferenportilta, kohotti tavan takaa katseensa koepapereista ja tuijotti ulos, koetti nähdä Levnenin pienen hahmon palaavan. Ja joka kerta, jona piha oli tyhjä, hänen mielensä keksi uusia pelottavia syitä sille, miksei Levnen ollut palannut. Sinun täytyy rauhoittua, hän sanoi itselleen. Pelkäätkö sinä muka jokaista käännettä, joka lasten elämässä tapahtuu!? 
__Pelkään, hän myönsi itselleen. 
__Syvempää koulun sisästä kuului ääniä, puhetta, josta ei saanut selvää, astioiden kilinää ja askeleita. Aivan Kemen takana kahahti toisinaan, kun Denjer vaihtoi asentoa sängyllä. Poika oli saanut kohtauksen alkuillasta, joten oli ollut parempi ottaa tämä huoneeseen istumaan, kuin jättää muiden lasten armoille. ”Siinähän poika oppisi olemaan itkemättä, jos sinä jättäisit hänet toisinaan kestämään seuraukset. Se vahvistaisi häntä”, Avalea olisi sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta Keme koetti pitää huolen siitä, ettei Avalean korviin koskaan kiirinyt tietoa Denjerin kohtauksista. Paniikinmakuisesta itkusta, joka tulvi vimmattuna ulos pojasta silloin kuin sitä vähiten kaipasi. ”Minä olen hiukan miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että hän sopisi paremmin jonnekin muualle kuin kouluun”, olisi silloin voinut olla lähellä.
__Pelkkä asian ajattelu sai Kemen sydämen lyömään ahdistuksesta tihennein lyönnein ja hänen oli pakko vilkaista taakseen, tarkistaakseen että Denjer oli yhä siinä. Kyllä tämä oli. Poika istui rauhassa, kädet sylissään ja jalat verkkaan heiluen. Silmissä katse, kuin tämä olisi ollut jossain vähän muualla.
__LLiikahdus silmäkulmassa sai Kemen kohottamaan nopeasti katseensa ikkunaan. ”Denjer! Levnen taitaa olla pääovella! Käy etsimässä hänet ja käske tänne.” Keme ei tarkkaan edes tiennyt mitä hän oli mahtanut pelätä, mutta helpotus oli suunnaton. Ja hetkellinen.  
__”Selvä, herra opettaja”, Denjer sanoi ja luisui alas sängyltä. Ei mennyt kuin hetki, ennen kuin poika palasi Levnen mukanaan.
__Levnen jäi oviaukkoon seisomaan uupuneen ja hämmentyneen näköisenä. ”Iltaa, herra opettaja”, tämä sanoi ja koetti kovasti tukahduttaa haukotuksensa.
__”Iltaa, Levnen”, Keme vastasi. ”Denjer, sinun on aika mennä nukkumaan nyt.”
__Denjer näytti epäilevältä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli lattiannurkkaa.
__”Den varmaan kaipaa sinua jo.”
__Ystävänsä nimen kuuleminen sai Denjerin hymyilemään hiukan.
__”Ja jos kukaan nauraa sinulle, niin käske heidät minun luokseni. Mutta mene nyt, kello on paljon.”
__”Selvä, herra opettaja”, Denjer sanoi lopulta. ”Hyvää yötä, herra opettaja ja Levnen.”
__”Hyvää yötä, Denjer. Levnen, sinäkin saat mennä nukkumaan aivan pian. Minä tahdon vain kuulla, kuinka sinulla meni.”
__Levnen nyökkäsi pienesti ja sulki oven Denjerin perässä. Keme kääntyi tuolillaan ja viittasi tyttöä istumaan sängylle.
__”Kiitos, herra opettaja”, Levnen sanoi, istuutui alas ja näytti siltä, kuin koettaisi kovasti terästäytyä. ”Minulle meni ihan hyvin, herra opettaja. Luulisin. Mutta minä en päässyt puhumaan herralle.”
__Keme kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Et?”
__Levnen puisti päätään niin että kiharat pomppivat. ”Minä istuin ensin kauan yhdessä isossa huoneessa ja sitten kun minä pääsin sisään, herralla ei ollut aikaa minulle, joten hän käski minun vain mennä jonnekin, missä minä en olisi tiellä. Ja vähän ajan päästä hän sanoi, että minä voisin tehdä jotakin hyödyllistä, nyt kun kerran olin siinä.” Levnen näytti tavattoman ylpeältä. ”Joten sitten minä liimasin kirjekuoria.”
__”Ja siinäkö se oli?” Keme ei tiennyt oliko hän pettynyt, helpottunut, vai ainoastaan hiukan huvittunut siitä, että Avalean pitkäaikainen suunnittelu valui kirjekuoriin.
__”Ei aivan”, Levnen myönsi. ”Koska sitten Asan-herra sanoi, että kun herralla ei kerran ollut aikaa jututtaa minua, niin hän voisi ja herra suostui, joten minä puhuin sitten Asan-herran kanssa.”
__Keme kohotti kulmiaan hitusen yllättyneenä. ”Mitä hän sanoi?”
__”Että apulainen helpottaisi hänen työtään.”
__Keme nyökkäsi ja odotti jatkoa. Sitä ei kuulunut, joten hän kysyi: ”Mitä te puhuitte?”
__”Kaikenlaista.” Levnen väisti katsetta.
__Keme kurtisti kulmiaan. ”Kaikenlaista?”
__”Kaikenlaista”, Levnen sanoi uudestaan ja näytti hermostuneelta, välttelevältä.
__Keme pohti asiaa hetken ja päätti sitten raskain mielin, etteivät Asan-herran puheet kuuluneet hänelle. Eivätkä näköjään Levneninkään enää kauaa. ”Hyvä on Levnen, mene vain nukkumaan.”
__Levnen hymyili väsyneenä, toivotti hyvät yöt ja lähti.
__Puristava huoli ei jättänyt Kemen rintaa. Jos mahdollista, se vain kasvoi. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti