II. Nukkuvia tähtiä

Erendah Dien

Peitto oli tukahduttavan raskas, sen alla kuumaa ja tuskaista maata. Erendah kääntyi hitaasti kyynärpäänsä varaan, inahti ja avasi silmänsä. Maailma oli kyljellään ja hämärä, hailakan lampun valo juovitti lattiamaton, toi kaistaleina esiin vaaleanpunaiset nuput ja ruskeanharmaat lehdykät. 

___”Olen kovin pahoillani, että minun täytyy herättää teidät, rouva Dien", Amanna kuiskasi. Erendah kääntyi kohti naisen kookasta hahmoa ja puri lujasti huultaan. Koko kehoon särki ja ajatuksia vaivasi pelko, jota Erendah ei osannut paikantaa. Hän hymyili kohteliaasti ja sanoi: ”Älkää suotta olko pahoillanne, Amanna. Olkaa sen sijaan ystävällinen ja antakaa minulle hieman vettä.”

___Amanna auttoi Erendahin istumaan niin varmoin ja rauhallisin ottein, että nimetön pelko laantui hivenen. Silti se jatkoi takaraivon koputtamista kuin ikävä särky, paha uni josta ei saanut kiinni. Erendah sulki silmänsä ja koetti keskittyä, mutta mitä enemmän hän keskittyi, sitä selvemmin hän tiedosti jomotuksen, joka runteli kylkiä ja vatsaa. Se kulki rauhalliseen tahtiin, aivan kuin sillä olisi ollut kaikki maailman aika tehdä Erendahin olo epämukavaksi. ”Olkaa niin ystävällinen”, hän pyysi hiljaa. ”Minä tahtoisin nukkua vielä.”

___Hän tunsi Amannan käden painuvan raskaana otsalleen. ”Teidän täytyy nousta nyt, kaunis rouvani.”

___Ajatus. Se pusersi tiensä säryn ja unen lävitse, niin yhtäkkisenä ja kirkkaana, että Erendah joutui vetämään kiivaan henkäyksen. Sydän jysähti rinnassa kuin se olisi vasta pudotettu siihen. Erendah piti äänensä parhaansa mukaan hillittynä kysyessään: "Lapsi. Missä minun lapseni on?” Hän koetti olla huolimatta ruumiistaan, joka oli äkkiä herännyt todellisuuteen pauhaten ja jyskyttäen, ajatuksistaan, jotka yrittivät luhistua silkkaan hysteriaan. Olkaa hyvät ja kertokaa, kumpi se on. Kertokaa. Olkaa hyvät. Kumpi sen on!? ”Olkaa hyvät ja kertokaa… Kertokaa, kuinka hän voi.”

___”Hän on oikein kaunis ja terve tyttö, tullut aivan teihin, rouva. Emma tuo hänet.”

___”Tyttö?” Erendah inahti.

___”Voi, älkää olko huolissanne, me olemme laittaneet kaiken valmiiksi. Tässä, juokaa tämä. Minä haen teille vaatetta.”

___Erendah lysähti tyynyjä vasten, uupuneena adrenaliinin raivokkaasta puuskasta. Pettymys oli niin kova, että hän joutui taistelemaan kyyneleitä vastaan. Hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen pojan, kaiken, mihin vain kykeni. Ja siitä huolimatta ne inhottavat, väärät ajatukset olivat päässeet valumaan päästä kohtuun saakka. Erendahin olisi tehnyt mieli kysyä Amannalta, tervehtyisikö kohtu enää, vai olisiko toive pojasta nyt iäksi mennyt, mutta hän ei kehdannut. Hän tiesi, ettei Amannallakaan ollut helppoa ja siitä huolimatta Amanna oli ollut tarpeeksi vahva synnyttääkseen kolme poikaa.
___"Kätilöt ovat lähteneet koteihinsa, eikä miehenne herää vielä pitkään aikaan", Amanna sanoi. "Meillä on hyvin aikaa valmistaa teidät lähtöön."

___”Amanna kiltti”, hän kuiskasi ja kietoi kätensä ympärilleen. ”Minua pelottaa mennä.”

___Amanna kantoi kasan vaateitta sängyn vierelle ja silitti Erendahin poskea, kuin tämä olisi ollut pieni lapsi. ”Toki teitä pelottaa, mutta te olette hyvissä käsissä. Dahran tulee hakemaan teidät.”

__”Dahran?”

__”Dahran Ka, muistattehan te hänet?”

__”Kyllä, kyllä minä muistan hänet… Olkoot tähdet hänelle suopeat.” Erendah antoi Amannan auttaa itsensä jalkeille. ”Minne hän vie minut?”

___”Jonnekin, missä te ja tyttärenne olette hyvässä turvassa.”

___ Jonnekin. Erendahin valtasi levoton ahdistus. Hän nojasi sängynpäätyyn ja pelkkä seisomisen rasitus sai hänen ruumiinsa tärisemään. "Minä olen niin heikkona, Amanna”, hän kuiskasi. ”Ei minusta ole tähän.”

___”Shhhh, te pärjäätte hyvin…”

___Ovi narahti ja Emma livahti sisään, kädet täynnä nyyttejä. ”Rouva Dien.” Emma niiasi.

___Erendah otti muutaman horjahtavan askelen Emmaa kohden ja sitten Emma jo työnsi pientä liikahtelevaa kääröä hänen syliinsä, kasvot tarpeettoman leveässä hymyssä, silmissä häpeilemättömän innokas loimu.

___Erendah vapisi kietoessaan kätensä nyytin ympärille ja raottaessaan huopia niin, että näki lapsen kasvot. Hän oli pelännyt sitä niin paljon, ettei hän ollut koskaan oikein ajatellutkaan sitä, mikä kaiken sen pelon keskeltä syntyisi. Ja nyt tuntui käsittämättömältä, kuinka kaiken sen jälkeen hänen käsissään nukkui jotakin niin pientä, jotakin niin… Sydän alkoi taas hakata hurjasti ja koko kehoa vavisutti puistatus, mutta se oli jotenkin hyvä puistatus. Ennemmin pakahdus kuin puistatus. Erendah jännittyi ja veti lapsen tiukasti itseään vasten, sydän jo pikemminkin vyöryen kuin laukaten. Hän katseli pieniä punaisia silmäluomia painuneina silmien päälle, sormenpäänsä kokoista nenää ja mansikkaluomea, joka helotti hahtuvaisten punaisten hiusten keskeltä. Miten kaikesta siitä pahasta saattoi...  

___”Minä rakastan häntä”, Erendah sai kuiskattua.

___”Totta kai te rakastatte.”

___”Minä tarkoitan… Minä todella rakastan häntä.” Erendah kohotti katseensa Amannaan ja yritti löytää sanat, jotka kertoisivat, ettei se voinut olla mitään tavallista rakkautta, sillä se tuntui niin paljon hurjemmalle kuin mikään rakkaus koskaan ennen.

___”Minä tiedän, kulta pieni", Amanna sanoi ja kumartui katsomaan lasta silmänympäryksen hymystä laskoksilla.

_
_”Sinun täytyy ottaa jokin nimi, joka herättää vähemmän huomiota”, Amanna sanoi heidän kävellessään huoneiston lävitse kohti käytävää. ”Kaksikirjaiminen nimi on kenties paras, se ei ole liian huono, eikä liian hyvä.”

___Emma äännähti hassusti nenänsä lävitse. ”Puku, joka on yhtä kallis kuin minun vuosipalkkani, tekee kaksikirjaimisuudesta melko läpinäkyvän valepuvun.”

___”Olehan vaiti”, Amanna käski. ”Jos joku tulee meitä vastaan käytävällä, näyttää epäilyttävältä, mikäli rouva on puettu sinun vaatteisiisi.”

___”Minä syön tyynyni, jos kukaan tulee meitä vastaan tähän aikaan yöstä”, Emma mutisi. ”Ei, tarkoitin sanoa, että kenkäni. Mutta tähän aikaan yöstä tyynyt ovat ainoat, mitä minä saatan ajatella! On brutaalia herättää nuori nainen tähän aikaan yöstä.”

___”Olehan vaiti”, käski Amanna uudestaan, mutta hän hymyili yhtä kaikki. Hän työnsi auki käytävään johtavan oven ja huudahti pelästyksestä.

___”Tohtori Fen! Olkoot tähdet hyviä, kun minä olin säikähtää. Saanko kysellä ja olla huolissani, miksette te ole vielä lähteneet kotiinne nukkumaan?”

___”Kiitos huolestanne, ajattelin tulla vilkaisemaan, kuinka rouva Dien voi. Tarkoitan, olin juuri koputtamassa oveen, kun te avasitte sen. En seissyt tässä muuten vain.” Tohtori Fen kumarsi nopeasti päätään ja hymyili nolostunutta hymyä. ”Rouva Dien. Rouva Mon. Neiti. Rouva Dienin ei kuuluisi olla vielä jalkeilla.”

___Erendah koetti kääriä lapsen piiloon huolimatta siitä, kuinka järjettömäksi sen tiesi. 

___”Rouva Dien tahtoi saada hiukan raitista ulkoilmaa, joten me viemme hänet kävelemään”, Amanna vastasi.

___Tohtorin kasvot menivät niin monelle kurtulle, ettei Erendahin ollut yrityksistään huolimatta koskaan onnistunut laskea niitä. ”Arvon rouvan täytyisi levätä.”

___”Jos minun emäntäni tahtoo raittiiseen ilmaan niin minä vien hänet raittiiseen ilmaan ja pidän hänestä samalla kertaa niin hyvää huolta, ettei yksikään tohtori! Anteeksi vain.” Määrätietoisesti Amanna otti Erendahista kiinni ja lähti ohittamaan tohtori Feniä. 

___Eredah hymyili anteeksipyytävästi tohtori Fenille tullessaan raahatuksi tämän ohitse. ”Sydämellinen kiitos huolenpidostanne, tohtori Fen, mutta minä todella olisin kiitollinen, jos antaisitte neitien ystävällisesti viedä minut hetkeksi ulos.” Hetken hän oli varma, että tohtori Fen tykkänään kieltäisi, mutta sitten tämä nyökäytti myöntyvästi päätään.

___Heidän lähtiessään Erendahin olisi tehnyt mieli katsoa miehen perään. Kai tämä oli arvannut? Mitä jos tämä oli arvannut? Mitä jos tämä menisi ja kertoisi herra Dienille… Erendah horjahti, hän puristi lasta rintaansa vasten ja haroi katseellaan Amannaa pysähtymään.

___”Tohtori Fen-”

___”Shh, rouvani. Keskittykää vain kävelyyn. Teillä ei ole mitään hätää.”

___”Entä lapsella?”

___”Ei hänelläkään, minä lupaan sen. Ja Emma, päädyitkö sinä kenkiin vai tyynyyn?”

___”Kenkiin. Sen jälkeen minua ei ainakaan voida raahata ylös tähän aikaan! Eikä mihinkään muuhunkaan aikaan.”

___”Keitettynä vai paistettuna, neiti hyvä?”

___”Keitettynä. Ja laita paljon suolaa.”

___

Ulkona tuoksui tähtikirkas yö ja pakkanen. Lumi narisi kenkien alla ja kylmä pisteli poskiin. Talon muurit siinsivät kaukana edessä ja puut, jotka tavallisesti kitisivät ja natisivat kuin vaivaiset, seisoivat jäykkinä ja hiljaisina, kurottaen tummina hahmoina kohti tähtiä. Amannan ja Erendah seurasivat Emman hahmoa, joka ei lainkaan osannut pysyä hillittynä ja hiljaa, vaan jonka koko olemus sinkoili sinne tänne, kiristi askelia, hidasti taas, vilkuili puolelta toiselle, levitteli hetken käsiään ja kiristi taas vauhtia.

___Erendah seisahtui, kun merenpuolen muuri alkoi kohota lähemmäs.

___”Anteeksi”, hän kuiskasi. ”Minä vain ihmettelen, kuinka me pääsemme ulos?”

___Emma seisahtui heidän edessään ja kääntyi hymyillen näyttämään avainta. ”Minä sain tämän Anilta.”

___Amanna rykäisi.

___”Minä tarkoitan, että minä otin tämän Anilta ilman lupaa, mutta hän ei voi vaatia sitä takaisin, koska hän pelkää, että minä kerron hänen vaimolleen, että hän makasi minun kanssani.”

___Erendah veti henkeä kauhistuneena. ”Emma!”
___Amanna napautti Emmaa lujasti otsaan. ”Rouvan ei tarvitse kuunnella tuollaista, Emma. Ja minäkin jättäisin mieluusti kuulematta.”

___Emma painoi päänsä, mutta katuvaiseksi hänen ilmettään ei saattanut sanoa. Erendah avasi suunsa sanoakseen, että Emman pitäisi lopettaa sellaiset… sellaiset puuhat. Mutta hän ei ehtinyt, ennen kuin Emma otti nopean askelen aivan heidän eteensä ja tarttui Erendahin käsivarteen. Erendah säpsähti, muttei hennonnut vetäytyä pois.

___”Minä tulen tapaamaan teitä pian, rouva Dien.”

___Erendah hymyili. ”Minä olen siitä sinulle kiitollinen.”

___”Niin, että saatte lähteä maasta, jos tahdotte hänestä eroon, rouva Dien”, Amanna sanoi lempeästi. Emma hymyili ja Erendah astui huojuvan askelen edemmäs suudellakseen Emmaa kummallekin poskelle ja otsalle.

___”Olkoot tähdet sinulle suotuisat.”

___”Olkoot tähdet teille suotuisat.” 
___Emma ojensi avaimen Amannalle ja lähti harppomaan muuria kohden. Erendah nojasi Amannaan ja kuunteli Emman ja vartijan ääniä portin kupeelta.

___”Hänen ei pitäisi tehdä noin minun vuokseni”, Erendah kuiskasi.

___”Älkää ajatelko sitä, kultaseni. Emma on tiensä valinnut, eikä hän ole valinnut sitä sen kummemmin kenenkään vuoksi.”
___”Lupaattehan te, Amanna, että te autatte häntä elämään paremmin. Minä pelkään niin, että hän pilaa itsensä kokonaan.”
___”Voi, ei hän minua kuuntele. Mutta minä lupaan yrittää, rouvani.”
___”Minä kiitän teitä.”

Emman kikatus oli tuskin kadonnut vartiotupaan, kun hiljaisuuden rikkoi etuovien pamahdus. Erendah säpsähti ja käätyi vilkaisemaan olkansa ylitse. Auringonkukkien värinen valokiila halkaisi pihamaan heti nurkan takana, mutta ovelle asti ei nähnyt. Amanna alkoi taas harppoa pihaa eteenpäin, eikä Erendahin auttanut kuin seurata. Hetken kuluttua hän kuuli tohtori Fenin matalan äänen: ”He ovat varmaan kiertäneet kartanon taa. Ei häiritä rouvaa, jos hän tahtoo olla hetken ulkona. Lähettikö herra Dien sinut?”
___”Kyllä, hän tahtoo tavata poikansa. Rouva ehtii olla ulkona myöhemminkin, vai kuinka luulette?”
___Amanna kiristi askeliaan niin, että Erendah kompuroi. Lapsi parahti.
___”Niin… Toki. Minä lähden sitten vasemmalle etsimään, lähde sinä oikealle.”
___”Kiitos, tehkäämme näin, herra tohtori.”
___Erendah varoi visusti katsomasta sisään vartiotuvan ikkunoista heidän ohittaessaan niiden haaleanlämpimän kajon. Ties mitä hän olisi saattanut nähdä. Amanna jätti hänet seinänvierustaan seisomaan ja alkoi työntää avainta portin lukkoon samalla, kun Erendah koetti tasata hengitystään. Hän raotti pienen neiti Dienin peitteitä, mutta lapsi nukkui yhä, vaaleanpunainen iho pikkuruisilla kurtuilla. Erendah vilkaisi taloa kohden ja jähmettyi kylmästä säikähdyksestä nähdessään Tohtori Fenin seinänvierustalla.
___”Amanna!” hän kuiskasi, mutta sitten hän huomasi, ettei tohtori Fen ollut tulossa kohti, ei huutamassa vartijaa pois Emman seurasta. Miehen hahmo vain seisoi siinä talonkulmalla, vaikka Erendah tiesi, etteivät he olleet millään lailla piilossa, vartiotuvan valossa kaikkien nähtävillä.
___Lukko rapisi ja naksahti, portti kitisi auki.
___”Rouva Dien, tulkaahan. Nyt me vain rukoilemme tähtiä, että se Kan poika on valmiina!”
___"Anteeksi, että minä puhun tällaisista, mutta... Onko Emma... Onko hän... Hän tohtori Fenin kanssa?"

___"Tähdille kiitos, toivottavasti ei! Ettei tarvitse menettää uskoaan loppuihinkin kaksilahkeisiin."
___Erendah vilkaisi vielä kerran tohtori Feniä, kietoi oikean kätensä tiukemmin lapsen ympärille ja tunki vasemman huivinsa sisään. Hän nappasi kiinni siitä pienestä jadekoristellusta pinnistä, kohotti sen nopeasti päänsä yläpuolelle, heilautti ja pudotti sitten maahan. Hyvästi ja kiitos. Tuntui typerälle kiittää niin kovin pienesti, kun tohtori Fenin käsissä oli koko pienen neiti Dienin elämä, mutta ei sitä muutakaan ehtinyt. Amannan tukemana Erendah hoippui ulos portista. 

___Portin narina, kolahdus ja viimeinen loksahdus saivat Erendahin rentoutumaan. Muuri seisoi tukevana ja ikiaikaisena – siltä Erendahista tuntui – hänen ja talon välissä.
___”Rouva Dien, rouva Mon!”
___Erendah ja Amanna kääntyivät ja näkivät kiven taa pysäköidyn vaunun. Heti sen takana kallio vietti jyrkkänä kohti rantaa ja mustaa merta ja Erendahin oli pakko seisahtua hetkeksi. Hän ei muistanut koskaan olleensa merenrannalla yöllä, ei ainakaan niin kauniina ja kirkkaana yönä. Kuu ja tähdet kuvastuivat merenpintaan, joka sinä yönä oli niin tyyni, ettei Erendah ollut koskaan nähnyt sellaista. Koko taivaanranta hohti. Hän olisi mielellään vain seissyt ja katsonut merta ja taivasta, mutta kiinnitti kuitenkin huomionsa taas vaunuihin ja ajajaan.
___Dahran Ka napsautti lampun päälle ja laskeutui vakavana alas ajajanpenkiltä. ”Rouva Dien.”
___”Herra Ka.”
___Herra Ka hymyili ja lampun valossa Erendah tarkasteli miehen kasvoja. Hän tunnisti ne muistikuvistaan vain vaivoin. Eikä se kai ihmekään ollut, Erendah oli ollut kymmenen, kun he olivat viimeksi tavanneet. Erendah astui pienen askelen eteenpäin, aikeenaan halata Dahrania, mutta sitten ajatus tuntuikin kovin sopimattomalta. Niinpä hän vain nyökkäsi ja hymyili kohteliaasti. Dahran kumarsi päätään.
___”Käykää kyytiin, lapset”, Amanna sanoi hiljaa. ”Teillä olisi varmasti paljon asiaa toisillenne, mutta teillä on kiire.”
___Erendah kääntyi Amannaa kohden ja tarrasi tämän käsivarteen epätoivoisena.
___”Minä tulisin mukaan, jos voisin, rouva Dien”, Amanna sanoi lempeästi. ”Mutta minulla on kolme pikkuherra Monaa kotona.”

___Erendah nielaisi ja nyökkäsi. "Tulettehan te tapaamaan minua Emman kanssa?"

___"Olen hyvin pahoillani, rouva Dien, mutta sitä minä en voi tietää."
___Erendah tuijotti Amannaa epätoivoisena ja vasta nähdessään tämän katseen muuttuvan ahdistuneeksi, hän ymmärsi laskea päänsä. ”Minä ymmärrän sen, Amanna. Annattehan anteeksi.”

___”Totta kai. Hyvästi nyt, kultaseni”, Amanna kuiskasi.
___Erendahin vatsassa kumahti ontosti. Hän teki parhaansa pitääkseen kasvonsa tyyninä, mutta kun Amanna alkoi valmistautua lähtöön, hänet valtasi niin kamala, tyhjä pelko, ettei minkäänlainen hymy tullut esiin.

___Amanna puolestaan hymyili hänelle ystävällisesti, suuteli kumpaakin poskea ja otsaa ja sitten vielä vauvankin otsaa. Sitten hän kietoi suuret kätensä heidän kummankin ympärille ja kuiskasi: ”Älkää pelätkö, rouva Dien.”

___”Minä yritän”, Erendah lupasi ja koetti hillitä äänensä värinää. Amanna suuteli hänen otsaansa vielä kerran. ”Varjelkoot tähdet teitä.”

___”Varjelkoot tähdet myös teitä! Voi, Amanna…”

___Ja sitten Amanna halasi Erendahia vielä uudestaan ja kolmannen kerran ja näytti jo pahasti siltä, että he kummatkin saattaisivat alkaa itkeä. Mutta sitten muurin tuolta puolen alkoi kuulla etsimisen hälyä ja heille tuli kiire. Dahran auttoi Erendahin vaunuihin ja kipusi itse kuskinpaikalle.

___”Ja jos sopii pyytää, niin on parasta, että ajatte melkoista vauhtia, herra Ka”, Amanna sanoi.

___”Totta kai”, Dahran lupasi ja heilautti Amannalle hattuaan. Sitten hän polkaisi kaasua ja vaunu nytkähti liikkeelle mylvähtäen niin lujaa, että luultavasti koko kartano heräsi.  

___Ja Dahran piti lupauksensa turhankin tarkasti. Vaunut lähtivät niin kamalaa kyytiä poukkomaan tietä alaspäin, että Erendahin vatsasta otti. Hän tarrasi kaidepuuhun ja puristi lasta syliinsä. Sitten hän kääntyi epätoivoisena ympäri, mutta vaikka hän kuinka tuijotti tienvarteen jäänyttä Amannaa, tämä pysyi tienvarressa. Kun mutka jätti Amannan taakseen, Erendah tarvitsi koko tahdonvoimansa ollakseen itkemättä. Hän puristi lastaan niin tiukasti itseään vasten, että se alkoi parkua ja sitten hän koetti rauhoittaa sitä, mutta ei hän ollut aivan varma, miten lapset saattoi rauhoittaa. Niinpä hän kuunteli sen itkua, kunnes lapsi taas nukahti.

___Sitten se heräsi uudestaan, itkemättä sillä kertaa. Se ihmetteli maailmaa tovin Erendahin sylissä, päätti, ettei maailma ollutkaan kovin kiinnostava ja sulki silmänsä taas. Mutta sen pienen tovin Erendah ehti nähdä lapsen silmät. Ne olivat kirkkaansiniset. Kuin pienet tähdet.  

___Sille täytyy olla nimi¸ Erendah tajusi ja sitten hän pyyhki ajatuksen mielestään. Ei vielä. He eivät olleet vielä turvassa, eivät alkuunkaan. Hän antaisi lapselle nimen vasta kun olisi vähintään kymmenen tähden päässä herra Dienistä. Erendah kohotti katseensa tähtiin ja se ajatus sai hänet värisemään. Tulisikohan Dahran hänen mukaansa? Ehkä Dahran tulisi. Niin, tokihan nyt Dahran. Se sai Erendahin rauhallisemmaksi. Dahran pitäisi heistä kyllä huolen.

___”Kiitos, että sinä teet tämän, Dahran”, hän sanoi.

___”Ilo on minun puolellani, rouva Dien.”

___”Minne sinä viet minut?”

___”Minä en tiedä, rouva Dien. Minun taloni on teidänkin talonne, jos te tahdotte niin. Mutta se taitaisi olla kovin sopimatonta.”

___”Saanhan kysyä, asutko sinä yksin?”

___”Suurimmalti osin.”

___”Sitten se taitaisi olla sopimatona.”

___”Paitsi jos me menemme naimisiin.” Dahran joutui pitämään katseensa tiukasti tiessä, mutta Erendah näki virneen, joka valaisi miehen kasvoja.

___”Herra Ka!” Erendah oli tuohduksissaan, mutta samalla se lämmitti hänen sydäntään. Kaikki muu ehkä oli muuttunut seitsemässä vuodessa, mutta ei Dahran Ka.

___Erendah kohotti katseensa taivaalle ja katsoi sen tähtiä. Hän nimeäisi lapsen kymmenen tähden päässä täältä... Ja siinä se oli. Päämäärä. Ensi kertaa koko yönä Erendahin valtasi orastava into. Sinne hän lähtisi, kymmenen tähden päähän Dahranin kanssa. 

___Dahran kohotti päätään. ”Kuuletteko? Meitä on lähdetty ottamaan kiinni.”

___Into survoutui peloksi Erendahin pinnistäessä kuulonsa ja tajutessa Dahranin olevan oikeassa. Kaukana heidän takanaan kuului toisen moottorin mylvintä. 

___"Mutta älkää olko huolissanne, entinen rouva Dien. Kaupunkiin ei ole enää pitkälti."

___Erendah hätkähti, mutta sitten hänen täytyi aivan vähän hymyillä sille. Hän kohotti katseensa taivaalle ja katsoi tähtiä, pieniä sinisiä silmiä, aivan kuten hänen tyttärensä silmät. Siellä ne katselivat ja odottivat, että aamut tulisi, jotta ne saisivat väsyneinä painua umpeen. Erendah esitti niille rukouksensa ja toivoi koko voimallaan, että tähdet kuulisivat sen.

<<edellinen____________________seuraava>>